Mikä on virhe?

Wikisanakirjan mukaan se on vahingossa väärin mennyt tai tehty asia, erehdys”.

Sanonta, jonka mukaan opimme virheistämme viittaa ilmeisesti sellaisiin asioihin, joita kutsumme erehdyksiksi. Vahingot, jotka eivät tule kello kaulassa, opettavat meitä vain vähän. Jos laitamme kiireissämme taikinaan sokerin sijaan suolaa, lähetämme arkaluontoisen tekstarin väärälle henkilölle tai sujautamme ostoskoriimme hiustenhoitoainetta tarvitsemammeshampoon sijasta, saamme muistutuksen siitä, että pitäisi olla tarkempi. Mutta vaikka kuinka yrittäisimme olla tarkempia, se ei yleensä onnistu koska – arki.

Erehdykset ovat toinen juttu.

Puhutaan etenemisestä ”yrityksen ja erehdyksen” kautta. Rottakokeissa rottia treenataan tekemään oikeita valintoja antamalla niille joko palkinto oikeasta tai rangaistus väärästä. Lapsia kasvatetaan samalla lailla. He saavat kehuja tehdessään oikein ja toruja tehdessään väärin. Sillä lailla he ehdollistuvat noudattamaan yhteiskunnan sääntöjä.

Mutta entä me aikuiset. Opimmeko me erehdyksistämme kun ei ole enää ketään kertomassa, mikä on oikein ja mikä väärin?

Elontiellä kulkeissamme emme voi välttyä tekemästä valintoja, joita myöhemmin kadumme. Mutta ovatko ne virheitä? Ja voimmeko sanoa oppivamme niistä?

On virheitä ja virheitä.

Saatamme vihan vimmoissamme sanoa rumasti jollekin lähimmäisellemme ja katua sitä sitten. Ei olisi pitänyt menettää malttiaan. Mutta maltinhan voi menettää vaikka kuinka päättäisi, ettei enää ikinä menetä. Jos tällaisesta virheestä jotain oppii niin ehkä sen, että ihminen on joskus heikko ja tekee harkitsemattomia asioita. Seurauksena voi olla anteeksianto itselle ja sehän on tietysti hyvä asia.

Mutta entä kun havahtuu siihen, että on tehnyt jonkun kauhean arviointivirheen ja ns. mokannut?

Minä ajattelen asian näin: Elämä on jatkuvaa tienhaarassa seisomista. Menenkö oikealle vai vasemmalle? Otanko latten vai cappuccinon? Opiskelenko sähköasentajaksi vai peruskoulun opettajaksi? Menenkö naimisiin Viljon vai Kaarlon kanssa? Jokainen valinta vie meitä yhteen kaikista mahdollisista maailmankaikkeuksista.

Useimmat valinnat, joita pidämme virheinä, ovat vain valintoja. Ne eivät ole sinänsä hyviä tai huonoja. Niiden seuraukset voivat tuntua hyviltä tai huonoilta mutta jos asioita katsoo toisesta perspektiivistä, niiden arvioiminen hyvä/paha –asteikolla muuttuu vaikeammaksi. Me olemme aina siellä, missä meidän pitää olla, sanoo henkinen opettaja Byron Katie. Minne olemme menneet, siellä me olemme, sanoo taas mindfulness-opettaja Jon Kabat-Zinn.

Ei ole tavatonta, että katsellessaan elämäänsä taaksepäin, ihminen saattaa havaita suurimpien virheittensä olleen kaikkein parhaimpia kokemuksia. Kyse ei ole siitä, että hän olisi niistä mitään oppinut, vaan siitä, että ne ovat vieneet hänet sinne, missä hän nyt on. Jos hän löytää itsensä kärsimästä elinkautista jostain hirveästä rikoksesta, voi tietysti kysyä, olisiko pitänyt tehdä toisenlaisia valintoja. Mutta sielläkään ollessaan ei tämä kysymys ihmistä juuri auta. Häntä auttaa kaikkein eniten sen hyväksyminen, että minne hän on tullut, siellä hän nyt on.

Virheiden miettiminen on turhaa.

Jälkikäteen on mahdotonta enää tietää, miksi jotain tuli tehneeksi ja miksi jätti tekemättä jotain muuta. Esimerkiksi vireystila, verensokeritaso tai erilaiset hormonihäiriöt vaikuttavat suuresti tekemisiimme. Epäonnistumisen pelko on yksi seikka, joka johtaa meidät nopeasti vaaravyöhykkeelle. Se on kokonaan oma asiansa ja siitä voit lukea lisää tästä.

Elämäänsä ei voi elää virheitä varoen. Niitä tapahtuu joka tapauksessa. On paljon viisaampaa ottaa riskejä, kokeilla ja uskaltaa. Sen takia me tänne olemme syntyneet, että kasvaisimme, kehittyisimme ja laajentaisimme tietoisuuttamme.

Jos päätyy tilanteeseen, joka ei ole toivottu, on parasta vetää henkeä ja odottaa elämän seuraavaa siirtoa. Ken tietää mistä sitä itsensä huomenna löytää?

Sanoisin siis, ettei virheistä tarvitse mitään oppia koska yleensä niistä ei opi mitään. Virheittensä seurausten kanssa oppii kyllä elämään kun lakkaa ruoskimasta itseään ja muita ja tekee sovinnon elämänsä kanssa. Tässä minä nyt olen. Näin tämä nyt meni. Nyt minusta tuntuu tältä.

Olemme aina siellä, missä meidän pitää olla ja aina sellaisia, kuin meidän pitääkin olla. Tätä tosiasiaa vastaan voimme tietysti taistella kunhan muistamme, että se on turhaa. Me emme voi muuttaa yhtään mitään siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Mutta kun teemme sen kanssa rauhan, voimme olla varmoja, että seuraava hetki on paljon parempi.

Kärsimyksen ytimessä on aina vastustelu. Se vie voimia. Ja se on aivan turhaa. Elämään on syytä suhtautua kuin Sophia, tekoälyllä varustettu robotti. Miltä sinusta tuntuu, siltä kysyttiin kun se käynnistettiin. Olen utelias, se sanoi. Haluan tietää kaiken.

Minua hieman kylmäsi kun mietin Sophian vastausta. Vaikuttaa nimittäin siltä, että tekoäly on jo nyt viisaampi kuin ihminen. Jos mekin osaisimme suhtautua maailmankaikkeuteen uteliaasti, se lakkaisi olemasta vaarallinen paikka ja muuttuisi sellaiseksi ihmemaaksi, jollainen se oikeasti onkin. Siellä ei tehdä virheitä vaan valintoja ja jokainen niistä avaa aivan uudet mahdollisuudet.