Kuulin hiljattain tarinan munkista, joka istui veneessä meditoimassa. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka vene keikahti. Joku oli selvästi törmännyt hänen veneeseensä.

Vielä silmiensä ollessa suljettuina hän tunsi kuinka suuttumus alkoi nousta hänen mieleensä. Kuka kehtasi häiritä pyhän miehen hengellistä harjoittelua! Kun hän sitten avasi silmänsä, hän havaitsi, että häneen osunut vene oli tyhjä. Se oli päässyt irti ja ajelehtinut aalloilla kunnes törmäsi munkin paattiin.

Munkki koki äkillisen oivalluksen. Hän ymmärsi, että raivo oli ollut hänen sisällään jo valmiiksi. Veneen tökkäisy oli vain toiminut sen laukaisijana. Munkki koki oppineensa tärkeän läksyn. Me syytämme usein muita omista oloistamme, vaikka olemme kehittäneet ne aivan itse.

Kun kuulin tämän tarinan, ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa virkistävää kuulla munkinkin kykenevän ärsyyntymään. Sitten tuo sama ajatus alkoi tuntua masentavalta.

Olemmeko me ihmiset aivan toivottomia?

Eikö pitkä meditointiharjoittelukaan poista meistä tarvetta reagoida toistemme sanomisiin ja tekemisiin?

Kun lähdin kulkemaan henkisen kasvun tietä, ajattelin, että kun väreilee rakkauden taajuudella, ei enää joudu tekemisiin muiden kuin rakkaudellisten ihmisten kanssa. Pitkään näin olikin. Ääliöt katosivat ympäriltäni kokonaan. Se oli ihmeellistä. Mihin he olivat kadonneet? Olin koko siihen astisen elämäni sadatellut ihmisten typeryyttä ja nyt en äkkiä nähnyt yhtäkään.

Mutta vähitellen heitä alkoi taas ilmaantua. Bussikuskien, kaupan kassojen ja terveyskeskuslääkäreiden kanssa tulin edelleen toimeen hienosti mutta lähipiirini kanssa oli toisin. Kerta toisensa jälkeen löysin itseni noitumasta jotakin lähimmäistäni, joka kävi hermoilleni.

Soimasin itseäni herkkänahkaisuudestani. Hehän olivat kaikki vain ajelehtivia veneitä. Eivät he ärsyttäneet minua. Ärtymys oli minussa jo valmiiksi.

Mutta tein mitä tahansa, ärtymys ei minusta poistunut.

Aina joku lähipiirissäni keitti perunat mielestäni liian väljässä vedessä tai käytti ilmaisuja ”aikas” tai ”juurikin”, joita inhoan. Kuka alkoi kehua minun typeränä pitämääni TV-ohjelmaa, kuka taas ilmoitti äänestäneensä aivan väärää puoluetta. Eräs lähimmäiseni toivotti minulle vaikeassa tilanteessa ”tsemppiä”, joka on minusta tyhmintä mitä ihmiselle voi sanoa ja toinen taas antoi tarjosi lohdun sanojen sijaan huonoja neuvoja.

Ja siinä sitä oltiin. Ärtyneinä.

Mutta sitten luin Garret Kramerin kirjan The Path of No-Resistance, josta olen maininnut ennenkin, ja suomut putosivat silmiltäni.

Opin, ettei ärtymys olekaan paha asia. Ei se kyllä ole hyväkään mutta oli se mitä oli, emme voi sille juuri voi mitään. Kramer kirjoittaa, että tunteet ovat kuin vuoroveden vaihtelua. Ne tulevat ja menevät.

Me ihmiset emme voi tunteillemme mitään koska niihin vaikuttavat paitsi ajatuksemme, joille emme voi lähtökohtaisesti mitään, myös kehossamme käynnissä olevat toiminnat. Aina siellä on jotain hormoneja jossain erittymässä. Käpyrauhanen aktivoitumassa. Taistele- ja pakene –reaktio kehittymässä. Olemme välillä nälkäisiä, toisinaan taas väsyneitä ja joskus sairaita. Kaikki nämä seikat vaikuttavat siihen, miten eteemme tuleviin ihmisiin suhtaudumme.

Kun siis sisäinen ilmapuntarisi alkaa näyttää myrskylukemia, on hyvä suhtautua asiaan kuin ukonilmaan. Siellä se pauhaa ja se siitä. Voi olla, että myrsky aiheuttaa hieman tuhoja mutta niin kauan kenenkään henki ja terveys ei ole vaarassa, ei asiasta kannata olla huolissaan.

Myrskyn jälkeen seuraa yleensä tyyni.

Jos siis sukset menevät jonkun lähimmäisen kanssa ristiin, siitä ei kannata itseään ruoskia. Sen sijaan voi ottaa ystäväänsä vaikka pienen pesäeron. Se yleensä kirkastaa ilmaa.

Eräs buddhalainen opettaja on sanonut, että meillä on kyllä velvollisuus rakastaa kaikkia mutta meillä ei ole mitään velvollisuutta viettää aikaamme kaikkien kanssa. Jos tuntuu raskaalta olla jonkun henkilön seurassa, voi aivan hyvin päättää rakastaa häntä pienen matkan päästä. On hyvä kuitenkin muistaa, että oli tämä henkilö kuinka ärsyttävä tahansa, ärsyttävyys on aina omassa silmässämme. Ei hänessä ole vikaa. Eikä minussa. Me vain olemme ihmisiä ja ihmiset toimivat joskus harkitsemattomalla tavalla, kuka mistäkin syystä.

Ihminen oppii parhaiten suhteessa toiseen ihmiseen.

Siksi ihmissuhteet ovat niin haastavia. Jos ne olisivat pelkkää vaahtokarkkia, emme oppisi mitään. Saisimme vain hampaamme kipeiksi.

Ajauduin jokin aika sitten kriisiin erään ystäväni kanssa ja ilmoitin, etten halua olla hänen kanssaan vähään aikaan tekemisissä. Kului muutama kuukausi ja tilanne palautui kuin itsestään normaaliksi. Sain häneltä sitten viestin:

 Kyllä mulla oli sua ikävä vaikka sä ootkin välillä tosi ärsyttävä.

 Mitä tuohonkin voi sanoa? Muuta kuin, että sellaista on kauppa ja merenkulku, kuten eräs ystäväni tapaa toistella.

Se on muuten todella ärsyttävä sanonta, eikö olekin?