Suru on tiheä tunne. Se on itselle raskas mutta myös toisten surua on raskasta seurata.

Suru ei oikein sovi elämänmenoomme. Se hidastaa menemistä ja pitää ihmiset paikoillaan.

Nyt kun onnellisuudesta on tullut elämän tärkeimpiä tavoitteita, suru halutaan usein lakaista maton alle. Surevalle sanotaan, että pitää lakata vellomasta ja mennä eteenpäin. Surevan lähipiirissä surevan ihmisen surua siedetään jonkun aikaa, mutta vähitellen ympäristössä alkaa ilmetä kyllästymistä. Eikö se ikinä lopeta itkemistä? Voisiko se jo ottaa itseään niskasta kiinni?

 Surevalle ehdotetaan terapiaa ja lääkitystä. Yhteinen käsityksemme on, että mitä nopeammin surusta pääsee, sen parempi.

Suru on kuin virus tietokoneessa. Kaikki sujuisi mallikkaasti, jos ei surua olisi.

 Mutta suru on.

Suru on seurausta siitä, että olemme kuolevaisia ja joudumme luopumaan vähitellen kaikesta. Jokainen luopuminen surettaa kunnes sitten tulee meidän aikamme luopua maallisesta vaelluksestamme. Silloin saavat muut surra meitä.

Surua emme saa poistetuksi maailmasta vaikka mikä olisi.

Miten sitten suruun suhtautuisimme?

Suru on surtava, siitä ei pääse mihinkään. Mutta on hyvä muistaa, että suru kuten kaikki tunteet, ovat ohimeneviä. Usein tuntuu, että suru asettuu taloksi pysyvästi eikä poistu millään konstilla. Mutta ei se minnekään asetu. Se on jatkuvassa liikkeessä. Se käväisee mielessämme ja pysyy hetken ja pyrähtää sitten pois.

Surun vierellä pitää istua kunnes se itse päättää lähteä. Sen hätyyttelemisestä ei ole mitään hyötyä.

Meillä ei ole suruumme sen enempää valtaa. Olemme kuin puita, joiden oksille surun lintu istahtaa silloin kun sitä huvittaa. Se istuu siinä sitä sitkeämmin, mitä enemmän sitä hätistelemme.

Toisen ihmisen surun äärelle joutuessaan ei voi muuta kuin katsella surulintua ja odottaa. Sureva ei tarvitse sanoja sillä sanat harvoin lohduttavat. Ne kumpuavat tietoisesta mielestämme, siitä kokemusten ja muistojen varastosta, josta ajattelumme ne nostaa ja muokkaa millaiseksi milloinkin, mutta ei koskaan aivan sellaiseksi kuin ne olivat.

Mehän emme muista tapahtumia vaan omat ajatuksemme niistä.

Hyväätarkoittavatkaan sanat eivät siksi yleensä osu maaliinsa. Sanoihimme sotkeutuu omia pelkojamme, luulojamme, käsityksiämme ja tulkintojamme. Kukaan ei halua olla surullinen ja toisen surun todistaminen muistuttaa meitä siitä, että emme voi siltä itsekään loputtomiin suojautua. Kumpa tietäisimme, että meidän ei tarvitsekaan. Meidän ei tarvitse, koska emme voi mitenkään hallita surun tulemisia ja menemisiä.

Sanojen sijaan surevaa pitäisi katsoa silmiin ja sanatta viestittää, että minunkin puuni oksalla se lintu on joskus istunut. Tiedän, että se tulee takaisin, mutta nyt sitä ei ole näköpiirissä. Voin ottaa suruttomuudestani nyt kaiken irti. Mutta en jätä sinua yksin. Me olemme samanlaisia surun telakoita kumpikin ja yhdessä tässä kuljemme.

Suru on ihan okei. Se on ilon sisar, ei sen vastakohta.

Ilossa on aina surua ja surussa iloa. Niiden liitosta muodostuu elämä.

Sureva ei voi lakata suremasta eikä mennä eteenpäin niin kauan kuin surun lintu istuu hänen olkapäällään. Lohduttajan on hyvä muistaa, ettei sureva voi surulleen mitään. Eikä hänen tarvitsekaan.

Tulee vielä hetki, jolloin suru on poissa. Mutta niin kauan kun se on tässä, ei oikein voi tehdä muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa surun tuntua juuri siltä, kuin se tuntuu.

Surulliset itkevät siksi, että kyynelet ovat paras tapa päästää irti. Sanotaan, että kyynelet ovat parantavaa vettä. Jotenkin me tiedämme tämän jo lapsina. Itkeminen on juuri sitä myötärintaliikettä, josta edellisessä blogikirjoituksessa puhuttiin.

Itkiessään ihminen on ehkä eniten juuri se, joka on.

Itkiessä airot ovat ylhäällä. Itkiessä on vaikea teeskennellä. Ellei sitten itke krokotiilinkyyneleitä. Sanotaan, että krokotiili itkee saaliinsa nähdessään ennen kuin hotkaisee sen suuhunsa. Mutta krokotiili ei itke. Sen kyynelkanavat vain tuottavat nestettä silmien kostuttamiseen.

Ihmisenkyyneleet sen sijaan ovat aitoja. Ihminen itkee kun stressi laukeaa. Se on parasympaattisen hermoston tapa palauttaa elimistö lepotilaan tunnekuohun aiheuttamassa hermojännitystilanteessa, sanoo Wikipedia. Itku on siis hyvä merkki.

Siksi on ihan okei itkeä. On okei olla surullinen. Pitää vain muistaa, ettei kukaan ole koskaan surullinen aina. Kyllä se lintu sieltä häviää.

Mutta silloinkaan kun se on,  se ei kokonaan peitä aurinkoa. Aurinko kyllä paistaa aina ja taivas on aina sininen eikä se ole koskaan niin kirkas kuin silloin, kun sitä katselee kyynelten läpi.

 

Lopuksi vielä Rumin kaunis runo:

Sydämeni on niin pieni,
että se on melkein näkymätön.
Kuinka voit laittaa sinne niin ison surun?
“Katso”, Hän vastasi,
“Silmäsi ovat vielä pienemmät
ja kuitenkin ne näkevät koko maailman”.