Pyhiinvaellusreitti Camino kulkee Portugalista, Ranskasta ja oikeastaan mistä tahansa Espanjan Santiago de Compostelaan. Siellä on katedraali, jossa säilytetään Jeesuksen opetuslapsen Jaakobin jäännöksiä. Yli tuhannen vuoden ajan on sinne kävelty tai ratsastettu, jos ei muusta syystä niin esimerkiksi siksi, että yli sadan kilometrin kävely on riittävä suoritus syntien anteeksisaamiseksi.

Minä pelasin varman päälle ja kävelin 250 kilometriä, Portosta Santiagoon.

Kymmenen päivän ajan kävelin 25 kilometriä päivässä. Se ei ehkä kuulosta kovin paljolta mutta paljolta se tuntui. Kävelimme sateessa ja paahteessa. Kävelimme merenrantoja pitkin ja moottoriteiden laitaa. Kävelimme metsissä ja kiipesimme vuoren rinteitä. Kävelimme kaupunkien ja tuppukylien läpi. Kävelimme teollisuusalueilla, silloilla ja siltojen alla.

Jokainen päivä päättyi tunteeseen, että tässä se nyt oli. Kaikkeni olen antanut enkä enempää jaksa.

Se oli ihana tunne.

Caminoa ei kuljeta kartta kädessä. Siellä kuljetaan keltaisia nuolia tai simpukkamerkkejä seuraten. Viuhkamainen simpukankuori on Caminon symboli. Sen juovat vievät yhteen pisteeseen, kuten kaikki tiet Santiagoon.

Sanotaan, että Caminolle pitää lähteä kun Camino kutsuu. Minua se kutsui tänä keväänä. Lähdin kävelemään ilman mitään valmisteluja ja ennakkoharjoittelua. Kävelin vanhemman poikani kanssa. Meillä ei ollut edes karttaa. Joskus jouduimme turvautumaan Google mapsiin, mutta sekään ei auttanut kaikessa, esimerkiksi yösijan löytämisessä.

Mutta kyllä meitä koko ajan autettiin.

Kuka meitä auttoi?

Siinäpä se.

Camino on ehkä elämäni erikoisin kokemus. Tässä viisi asiaa, jotka ovat päällimmäisenä mielessäni nyt, kun pyhiinvaelluksen päättymisestä alkaa olla viikko.

1.
Kun on saavuttanut pisteen, jossa ei enää kykene ottamaan askeltakaan, pystyy vielä kävelemään ainakin 10 kilometriä. Pystyy kävelemään, vaikka jalassa olisi kahden euron kokoinen rakko ja kantapäät olisivat tulessa ja reppu painaisi niin, että oksettaa. Ihminen on nimittäin aivan valtavan vahva. Hän pystyy mihin vain ja joka tapauksessa aina paljon enempään kuin uskoo pystyvänsä.

2.
Eräänä aamuna lähtiessämme kävelemään, näimme edessämme vuoren. Tuonne me kiivetään tänään, sanoi poikani. Eikä kiivetä, sanoin minä, varmana, ettei Camino sentään sitä meiltä vaatisi. Ryhdyimme sitten seuraamaan keltaisia nuolia kuten aina. Jossain vaiheessa huomasimme kävelevämme ylämäkeä, mutta emme kiinnittäneet asiaan sen enempää huomiota. Kulku sujui keveästi. Jonkin ajan kuluttua sitten huomasimme seisovamme sen vuoren huipulla, jota olimme aamulla katselleet. Olimme päätyneet sinne kuin itsestään.

Opetus: Kun edessä on vuori, jolle ei ikinä kuvittele pystyvänsä kiipeämään, sinne pystyy kiipeämään helposti, kun ei tiedä kiipeävänsä. Menetelmä on yksinkertainen: jalkaa toisen eteen eikä ajatuksia niiden väliin.

3.
Caminolla kulkiessamme meillä oli jatkuvasti se tunne, että meistä pidetään huolta. Aina löytyi majapaikka, kahvila tai varjoisa puu kun niitä alkoi kaivata.

Kerran tuskailin pojalleni, että missä Jeesus nyt on kun häntä tarvittaisiin. Jalkojani särki, oli kuuma ja olin kyllästynyt kantamaan reppuani. Samalla hetkellä huomasimme valtavan Jeesus-ornamentin, joka oli vedetty kadun yli, jouluvalojen tapaan. Jollakin on ainakin huumorintajua, ajattelin.

Kotiin palattuani mietin, miten Caminolla syntyneen luottamuksen tunteen voisi säilyttää. Arkielämähän on paljon haastavampaa kuinpyhiinvaeltaminen. Haasteet ovat lisäksi monimutkaisempia. Ruuan, veden ja suojan sijaan pitäisi löytää ratkaisuja rahahuoliin, yksinäisyyteen, terveysongelmiin. Miten pitää kiinni luottamuksen tunteesta kaoottisessa maailmassa?

Sitten oivalsin, että luottamus on asennekysymys. Sitä voi vain päättää luottavansa siihen, että tie kuljettaa aina oikeaan suuntaan, oli tilanne mikä tahansa.

4.
Caminolla kulkiessaan tuntee olevansa suuren rakkauden ympäröimä. Se rakkaus heijastuu muista ihmisistä, luonnosta, eläimistä, taivaan kirkkaudesta. Se heijastuu myös Caminosta, joka vie eteenpäin sateessa ja paisteessa, tyynessä ja tuulessa.

5.
Planeettamme on todella uskomaton paikka. Kaikkea on yllinkyllin ja kaikista asioista riittää loputtomasti muunnelmia: ihmisistä, eläimistä, kukista, taloista, kylistä ja kaupungeista. Kahta samanlaista mitään ei ikinä tule vastaan. Emme siis elä puutteen vaan yltäkylläisyyden keskellä.

Caminolla kulkiessamme meitä auttoi Joku tai Jokin ja oli se mikä tai kuka tahansa, se oli hyvällä asialla. Hyvällä asialla se on edelleen, sillä matka jatkuu. Tie vie eteenpäin ja se vie aina oikeaan suuntaan.

Bom Caminho!